Rautakausi ja Tuukkalan Kalmisto

Esihistoriallinen aika: Aika ennen kirjallisia lähteitä ja kirjoitettua historiaa. Suomessa esihistoriallisen ja historiallisen ajan välillä on rajana pidetty ensimmäisen ristiretken aikaa, joka Länsi-Suomessa ajoitetaan noin vuoteen 1150 jKr. ja Itä-Suomessa 1300-luvulle jKr. 

 Jaksot ovat saaneet nimensä periodin tärkeimpien tapahtumien mukaan. Roomalaisajalla Etelä- ja Keski-Eurooppaa hallitsi mahtava Rooman valtakunta. Kansainvaellusaika (400 - 600 jKr.) on saanut nimensä samaan aikaan Eurooppaa järisyttäneiden suurten kansainvaellusten mukaan. Itä-Suomen rautakausi ei täysin vastaa Länsi-Suomen jaksoja.

Suomessa rautakausi jaetaan seuraaviin vaiheisiin:

• Varhaisrautakausi 500 eaa.-400 jaa.
  • Esiroomalainen rautakausi (500 eaa. - 0/50 jaa.)
  • Vanhempi roomalainen rautakausi (0/50 - 200 jaa.)
  • Nuorempi roomalainen rautakausi (200 - 400 jaa.)
• Keskirautakausi 400 jaa. - 800 jaa.
  • Kansainvaellusaika (400 - 550 jaa.)
  • Merovingiaika (550 - 800 jaa.)
• Myöhäisrautakausi 800 jaa. - 1150/1300 jaa.
  • Viikinkiaika (800 - 1025/1050 jaa.)
  • Ristiretkiaika (1025/1050 - 1150/1200/1300 jaa.)

VARHAISHISTORIAA

Tiedemiesten ja arkeologien mukaan Suomen asutushistoria alkoi viimeisimmän jääkauden jälkeen 10 000 vuotta sitten. Tätä ennen Suomessa asuneiden ihmisten ja eläinten jäännökset hävitti yli kolme kilometriä paksu mannerjää, joka lepäsi Suomen yllä kymmeniä tuhansia vuosia.
Ensimmäiset Suomeen tulleet ihmiset elivät kivikautta, joka on jaettu moniin lyhyempiin kausiin pääosin keramiikan koristelujen perusteella. Pronssikauteen siirryttiin 1500 eKr. ja rautakauteen 500 eKr. Esihistorian vuosituhansien aikana Suomeen ehti muuttaa useita erilaisia väestöryhmiä, joiden historia on vieläkin osittain tutkimatta.

Esihistorian aikana väkimäärä on ollut pieni, mutta tarkkoja arvioita ihmisten määrästä on vaikea esittää. Erään laskutavan mukaan 25-100 neliökilometrin alue pystyisi elättämään yhden pyynnistä eläneen ihmisen. Näin ollen esimerkiksi Etelä-Savossa olisi kivi-, pronssi- ja rautakaudella asunut samaan aikaan 200-800 metsästyksellä ja kalastuksella elänyttä ihmistä.

Tuukkalan - Porrassalmen - Kyyhkylän seuduilla on liikkunut ihmisiä jo kivikauden aikana 5000 - 6000 vuotta sitten. Tästä todisteena on Tuukkalan ja Kyyhkylän kuuluisat muinaiskalmistot.

RAUTAKAUDEN VÄESTÖ

Kivikauden jälkeen seuraa Etelä-Savossa lähes 2000 vuoden löydötön kausi. Kivikauden jälkeinen aika oli Itä-Suomessa etupäässä luu- ja puukautta aina vuoden 800 jKr. tienoille, ja tästä syystä ajalta ei ole muinaisjäänteitä. Rautakauden lopun asutus 700 - 800-luvulta jKr. alkaen on Itä-Suomessa muutaman keskuspaikan historiaa. Löytöpaikkojen perusteella Mikkelin seutu on ollut selvä keskusalue. Sieltä sangen pieneltä alueelta tunnetaan kaikkiaan 33 rautakautista muinaisjäännöstä, nimenomaan kalmistoja ja sen lisäksi joukko irtolöytöjä.

Mikkelin seutua on siis alettu asuttaa 800-luvulla. Pertunmaan Kuuselan rikas naisenhautaus ajoittuu 900 - 1000 -luvuille ja tärkeimmät kalmistot - Tuukkala, Visulahti, Kyyhkylä ja Moisio - ajoitetaan 1000 - 1300 -luvuille. Syyskuussa 1999 löydetty Mikkelin maalaiskunnan Orijärven runsaan sadan hopearahan aarre ajoittuu 1000-luvun alkuun. Löytöpaikan selvät asuinpaikan merkit voivat ajoittua samaan aikaan.



Muualta Itä-Suomesta on löydetty monia tärkeitä rautakautisia kalmistoja ja asuinpaikkoja. Jaalan Pukkisaaressa on viikinkiaikainen polttokalmisto ja Lappeenrannan Kauskilassa on kalmisto aivan rautakauden lopulta. Muita tärkeitä rautakauden kohteita ovat Pertunmaan Kuusela, Taipalsaaren Mammon- ja Vammonniemi ja Kuopion Haminalahti. Rautakautiset asuinpaikat on valittu hyvien vesireittien varrelta ja helposti viljeltäviltä hietamailta

Rautakauden lopun väkimäärää voidaan arvioida myös historiallisten lähteiden perusteella. Vuoden 1541 verotusluetteloissa oli Etelä- ja Pohjois-Savossa yhteensä 3362 talonpoikaistaloa, joissa asui arviolta 15 000 - 20 000 henkeä, 10 % tuolloisesta koko maan väkiluvusta. Rautakauden lopussa väkimäärä olisi siten ollut Etelä- ja Pohjois-Savossa korkeintaan 7000 - 10 000.

ASUMINEN RAUTAKAUDEN SUOMESSA

 Ei tiedetä tarkasti, minkälaisissa rakennuksissa Itä-Suomessa elettiin rautakauden alussa. Varmastikin ne olivat lämpimiä ja hyvin tehtyjä, sillä rautakauden alussa Suomen ilmasto kylmeni hieman kivikauteen verrattuna. Ruoka saatiin edelleen kivikautiseen tapaan metsän eläimiä pyydystämällä ja kalastamalla sekä luonnonantimia keräilemällä.

Emme vielä pysty tarkkaan rautakautisen elämän kuvaukseen, mutta useita yksityiskohtia elämästä kyllä tiedämme. Näistä sirpaleista saamme tietoa rautakauden asumisesta, ruokavaliosta, käsitöistä, kotieläimistä, maanviljelystä ja vaatetuksesta.

Suomesta on kaivausten suureen lukumäärään nähden (keskimäärin 50-100 kaivausta vuodessa) kaivettu esiin erittäin vähän rautakautisia talonpohjia. Tällä hetkellä tiedossa olevien tutkimustulosten perusteella pyyntikansan kotina toimi kotamainen asunto, jota tarvittaessa tehtiin tukevaksi, majamaiseksi talviasunnoksi. Itäsuomalainen rautakautinen talo on oletettavasti ollut hirsistä tehty pieni mökki. lienee ollut samankokoinen ja samantyylinen kuin vielä tämän vuosisadan alussa metsiin tehdyt tukkilaiskämpät. Ikkunoita mökeissä ei ollut, vaan savu poistui räppänöiden kautta. Lämpöä antoi ja varastoi kiuasuuni. Katto on voitu tehdä puuriu'uista, turpeesta, tuohesta tai oljista.


Suomen kaivauksissa on löydetty merkkejä kattojen tiivistämiseen käytetystä savesta, mikä viittaisi puusta tai riu'uista tehtyyn kattoonTällaisesta ns. lamasalvostalosta kertovia jäännöksiä on löydetty Sisä- ja Itä-Suomesta Lahden Ahtialan ja Savonlinnan Tynkkylänjoen rautakautisilla asuinpaikoilta sekä näitä nuoremmilta Uukuniemen Papinniemen ja Polvijärven Sotkuman 1600 - 1700-lukujen kaivauksilta. Itä-Suomen pyyntikansan kotina toimi kotamainen asunto, jota tarvittaessa tehtiin tukevaksi, majamaiseksi talviasunnoksi.


Suomessa lamasalvosrakennukset tunnettiin jo 300-luvulla jKr. Idästä Suomeen tullut lamasalvosrakentaminen yleistyi täällä 900 - 1000-luvuilla, eli samoihin aikoihin kun maata viljelevä asutus vakiintui Itä-Suomessa.

Mikkelin seudun asuinpaikkojen tutkimuksissa on todettu, että rautakauden ihminen asettui kaikkien hedelmällisimmille ja hienojakoisimmille maille, missä viljeleminen oli helpointa. Koska rautakautinen asuinpaikka sijaitsi rantojen tuntumassa, rantaniityillä laidunnettiin karjaa ja kalastusvedetkin olivat käden ulottuvilla. Luuaineisto kertoo, että rautakaudella on syöty samoja kaloja kuin nykyisinkin.



Useilta paikoilta on löydetty meille tuttujen kotieläinten luita. Luulöytöjen perusteella rautakaudella kasvatettiin lampaita ja vuohia, sikoja, lehmiä, hevosia ja kanoja. Ruokalistalle kuuluivat myös riistaeläimet ja -linnut. Pihapiirin asukkaisiin kuului myös koira.

RAUTA, KÄSITYÖT JA VAATETUS

Suomeen raudanvalmistuksen taito tuli todennäköisesti kahta kautta sekä idästä että lännestä jo rautakauden alussa 500-luvulla eKr. Ns. tekstiilikeraaminen ryhmä oli mahdollisesti se väestöryhmä, joka toi raudanvalun idästä Itä-Suomeen. Suomeen alkoi levitä muualla valmistettuja rautaesineitä kauppiaiden välityksellä. Pian rautaesineitä opittiin tekemään myös Suomessa. Suomen vanhimmat rautaesineet, Savukosken käyrät tikarit, on löydetty Korvatunturin läheltä. Ne on valmistettu kaukana Etelä-Venäjällä.

Vanhimmat rautahytit olivat yksinkertaisia laakakivistä tehtyjä vajaan metrin mittaisia, maahan kaivettuja laatikkouuneja, joihin suo- tai järvimalmi ja puuhiili ladottiin kerroksittain. Laatikon toisessa päässä oli aukko palkeita varten. Itä- ja Pohjois-Suomesta löydetyt raudansulatusuunit on ajoitettu 400-luvulta eKr. n.500-luvulle jKr.



Suomen luontaiset malmivarat löytyvät Itä- ja Pohjois-Suomen moreenipohjaisista järvistä ja soista, mutta malmia ei saostu Lounais-Suomen savipohjaisiin järviin tai virtaavaan veteen.
Rautamalmin joukossa käytettiin juoksutteena kalkkikiveä, kvartsia tai fluorisälpää. Ennen valmistusta hiilet oli poltettava, malmi kuumennettava eli pasutettava ja hytti esikuumennettava. Nämä valmistavat työt vaativat useamman päivän työn, itse sulatus vaati malmin laadusta riippuen 3-12 tuntia.

Raudanpoltossa hyttiin laitettiin vuorotellen malmia ja hiiliä. Kun malmia oli lapioitu pari sataa kiloa ja hiiltä 4-6 -kertaisesti malmin määrä, puhallus lopetettiin. Kuumuutta pidettiin yllä palkeilla siihen asti kunnes rauta raskaampana erottui hytin pohjalle ja kuona kevyempänä jäi pintaan. Kuonanlaskun jälkeen rautamöykky vedettiin esiin joko ylhäältä tai alhaalta kuonanlaskuluukusta.
Rautakauden aikana raudanvalmistusuunin rakenne kehittyi niin, että käyttöön otettiin korkeamman lämpötilan mahdollistava korkea kuilu-uuni, josta voi jo käyttää nimitystä rautahytti. Vielä 1800-luvulla Itä-Suomen talonpoikien käyttämän rautahytin rakenne oli periaatteiltaan tämän saman tyyppinen.

Tietoa rautakauden käsitöistä saadaan runsaasti erilaisten kokeilujen avulla. Usein tutkimus tehdään kokeilemalla vanhoja työtapoja, mitä nimitetään kokeelliseksi arkeologiaksi. Kokeiluja tarvitaan kun selvitetään vaikkapa millaisessa uunissa tai lämpötilassa keramiikka-astia on poltettu ja mitä sekoitteita savimassaan lisätty. Runsaasti rautakauden käsityötekniikkaa on selvitetty muinaispukujen teon yhteydessä.

Suomen rautakauden tunnemme ennen kaikkea kalmistojen perusteella. Niistä löytyy runsaasti aineistoa varsinkin naisten vaatteiden kankaista, jotka pronssikoruista lähtevän ns. pronssihomeen ansiosta ovat säilyneet. Pienten kangaspalasten ja korulöytöjen perusteella on pystytty tekemään muinaispukujen ennallistuksia.
Naisen pukuun kuului pitkähihainen, nilkkoihin asti ulottuva pellavainen aluspuku. Tämän päällä oli kaksi villakankaista hametta, ns. hurstut ja aanua. Hameiden tarkka muoto ei ole selvillä, mutta ilmeisesti ne oli tehty suorakaiteen muotoisista kangaskappaleista. Päällimmäinen hame oli sivulta auki, ja se kiinnitettiin olkapäiltä yhteen olkasoljilla. Kangas oli taitettu yläreunasta kahtia ja kankaan reunassa oli koristenauha. Olkasaumoja päällyshameessa ei oletettavasti ollut. Hameiden päällä oli villakankainen esiliina ja harteilla viitta.



Miehen vaatetuksen tunnemme huomattavasti heikommin kuin naisen, koska miesten vaatteissa käytettiin vähemmän pronssikoristeita. Haudoista löytyy yleensä vain aseita, kirveitä, paidan solki ja vyöhön kuuluvat osat, kuten heloja ja tuluskukkaro.

Vaikka Suomen maaperässä orgaaninen aines maatuu nopeasti, voidaan hautakuopan koon perusteella arvioida vainajan ja samalla vaatekappaleiden pituus. Joskus haudassa on säilynyt myös tukkalaitetta. Hollolan Kirkkailanmäen punatukkaisella naisella oli muhkea nutturakampaus.

USKONTO RAUTAKAUDELLA

Rautakautisessa maanviljelyskulttuurissa kalmistot olivat talojen lähellä. Kalmistojen läheisyydessä oli todennäköisesti hedelmällisyysriitteihin liittyneitä uhri- eli kuppikiviä. Sadon onnistumisen turvaamiseksi ja karjaonnen varmistamiseksi uhrikiville tuotiin maitoa, voita ja viljanjyviä ja haudoille esi-isien lepyttämiseksi ruokauhreja.

Risti kristinuskon symbolina esiintyy suomalaisessa arkeologisessa aineistossa ensimmäistä kertaa merovingiajalla. Merovingiajan lopulla idästä omaksuttiin kristilliseen kulttuuriin viittaavat slaavilaiset ja germaaniset lainasanat, ja esineetön ruumishautaus, vainajan hautaaminen selälleen, pää arkun länsipäädyssä ja käsivarsien yhdistäminen ristiin rinnalle ovat merkkejä kristinuskon vaikutuksen leviämisestä Suomeen. Ristiriipusten on yleensä katsottu olleen ensimmäisiä merkkejä kristinuskon vaikutuksesta, mihin on sisältynyt yhteiskunnallinen merkitys. Ristiriipukset ovat kaulassa kannettaviksi tarkoitettuja ristinmuotoisia riipuksia. Suomessa esinemuoto on pääosin  ristiretkiajalta eli noin vuosilta 1025–1150/1300 jKr.

Frankkien valtakunta laajeni 700-luvulla pohjoiseen. Maallisen mahdin mukana levittäytyi myös kirkollinen organisaatio. Weser-joen rannalle syntyi jo 700-luvulla Bremenin hiippakunta. Pohjolaan perustettiin vuonna 1104 Lundin ja vuonna 1164 Upsalan arkkipiispanistuin. Idässä Venäjällä vakiinnutti ortodoksinen kirkko asemaansa. Novgorodin hiippakunta perustettiin 990-luvulla.
Suomen alueen asukkaiden kosketuksista kristinuskoon on ensimmäiset kirjalliset tiedot vasta 1100-luvulta, mutta arkeologisten tietojen perusteella tiedämme kristillisiä vaikutteita tulleen muun muassa kaupan välityksellä jo merovingiajalla 600-luvulta lähtien – Unto Salon mukaan kristillisinä symboleina tuontiesineissä jo hieman aikaisemminkin.  Polttohautauksesta ruumishautaukseen siirtyminen ja hautalöytöjen ristit kertovat uuden uskonnon saamasta jalansijasta.

Suomen asukkaiden kristinuskoon kääntymisen on esitetty noudattaneen pääpiirteissään samaa kolmiportaista prosessia kuin muuallakin Euroopassa. Kristillistämisen ensimmäinen vaihe tapahtui kaupan ja muiden kontaktien välityksellä, ei aktiivisena lähetystyönä. Toisena vaiheena oli julistuslähetys ja käännytystyö ja kolmantena  miekkalähetys.

Kristinuskon leviämisestä todistavat arkeologiassa kristilliseen ikonografiaan liittyvät esinelöydöt ja hautaustavoista jäljitettävät kristilliset vaikutteet. Ensimmäisenä kristinusko omaksuttiin Suomessa Vakka-Suomen alueella jo 1000-luvun alussa. Esineetön hautaustapa omaksuttiin ensimmäisenä Yläneen ja Laitilan-Kalannin alueilla. Turun seudulla kristillisiä kalmistoja alkoi esiintyä 1100-luvulla, mutta samalta ajalta tunnetaan myös runsaasti aseita ja työvälineitä sisältäviä kalmistoja.

Kaupan välityksellä tietoja kristinuskosta välittyi Suomen rannikkoalueelle viimeistään viikinkiajalla. Ilmeisesti myös kasvatti- ja panttivanki-instituutioilla on selitetty varhaiskristillisten vaikutteiden leviämistä Suomeen etenkin Laitilan-Kalannin seudulle, jolla oli kiinteät yhteydet Uplannin kanssa. Suomessa ei ollut kuninkaita tai ruhtinaita, jotka olisivat ensimmäisinä kääntyneet kristinuskoon, uuden uskonnon varhaista leviämistä ylimmän sosiaalisen kerrostuman keskuudessa on selitetty yläluokan kulttuuriin liittyvänä kansainvälisyytenä.

TUUKKALAN KALMISTON LÖYTYMINEN

Mikkelin tienoilta löydetyt rautakautiset muinaisjäännökset ovat pääosin peräisin kalmistojen kätköistä. Tuukkalan poikkeuksellisen rikas ja merkittävä kalmisto löytyi vuonna 1886 sotilaiden tasoittaessa kumpua Tuukkalan kasarmin itäpuolisella harjoituskentällä. Kolmena löydön jälkeisenä päivänä ehdittiin tuhota 30 rikkaasti varustettua hautaa. Sittemmin paikalle kaivauksia valvomaan kutsuttiin Suomen ensimmäinen valtionarkeologi J. R. Aspelin. Alueella on kaikkiaan ollut luultavasti noin 70-80 hautaa, joista on pystytty tutkimaan noin 60. Hautaesineitä löytyi lähes 400, joista suurin osa on peräisin ristiretkiajalta 1100-1300-lukujen tienoilta. Jotkut löydöistä saattavat olla vanhemmaltakin ajalta. Varsinaisen kalmistolöydön lisäksi Tuukkalan alueelta on löydetty lukuisia yksittäisiä esineitä.


Arkeologisia tutkimuksia on ennen vuoden 1999 tutkimuksia toteutettu Tuukkalassa vuosina 1886, 1934 ja 1935. Vuoden 1886 kaivausten jälkeen kenttään kajottiin vasta 1930 -luvulla, jolloin kentän tasoittamista jatkettiin.



Tuukkalan kalmiston muistomerkki, 1937
Suunnittelu  Martti Laulainen
graniitti, kupari
193 x 148 x 100
Tuukkala

UUDET TUTKIMUKSET 1999

Museoviraston arkeologian osaston Tutkija, Esa Mikkola on löytänyt uutta tietoa Mikkelin Tuukkalan kaivauksiin liittyen. Tuukkalan kaivaustutkimukset 18.8.2009 - 8.10.2009 aiheutuivat Etelä-Savon Energia Oy:n kaukolämpöhankkeesta. Putkilinja oli suunniteltu kulkemaan paikallisteitä pitkin. Koska näillä alueilla oletettavasti on yhä säilyneenä täysin koskematonta kalmistoaluetta, päätettiin putkilinja viedä Tuukkalan vanhan kasarmikentän länsilaidan yli jo tutkituksi tiedetyltä alueelta. Yllättäen putkilinjalta ja sen välittömästä läheisyydestä löytyi muinaisia hautoja.

Mikkelin Tuukkalan 800 - 1 000 vuoden ikäisestä kalmistosta löydettiin vuoden 2009 tutkimuksissa seitsemän hautaa, joista kuudessa oli myös esineitä. Yksi sisälsi sekä ruumishautauksen että polttohautauksen. Yhtä lukuunottamatta kaikki ruumishaudat olivat esineellisiä. Esineistön perusteella yksi haudoista kuului naisvainajalle, kahdessa haudassa oli lapsivainaja ja loput olivat miesten hautoja. Miehet oli haudattu aseissa, joihin kuului pronssiheloitettu vyö sekä tuluskukkaro tulusrautoineen ja piikivineen. Useasta haudasta tavattiin myös rautainen veitsi. Naisenhaudasta saatiin talteen asun olkasolkina käytetyt soikeat kupurasoljet, pronssinen kehäsolki, ketjunkannattimet sekä pronssiketjun niveliä.

Toinen lapsista oli ilmeisesti vauraan perheen jälkeläinen, sillä hänellä oli suurimmat hauta-aarteet: muun muassa kaksi veistä, kaksi tulusrautaa, kaksi pientä pronssiriipusta, pronssiniitein koristettu vyö sekä hioinkiven kappale. Vainajan vasemman korvan vierestä löytyi lisäksi kolme pientä hopeakorua. Arvoituksellisesti hänen toisen silmänsä päälle oli asetettu pieni hopealevy.
Näissä Mikkelin Tuukkalassa avatuissa haudoissa on löydetty erityisen paljon merkkejä väkivallasta.




- Esimerkiksi yksi vainajista on päätynyt hautaan kokonaan ilman päätä. Toisessa haudassa miespuolinen vainaja on todennäköisesti surmattu kalloon osuneella teräaseen, kuten miekan tai kirveen iskulla. Tämän miespuolisen ruumiin jalkoväliin haudattu kaksi ruumista polttohautauksella. Polttohautauksen saaneet olivat nuorempi ja vanhempi nainen, kuvailee Museoviraston tutkija Esa Mikkola Tuukkalan uusia hautalöydöksiä.
Mikkola sanoo, ettei löydöistä voida tehdä pitkälle meneviä tulkintoja väkivallan syistä, sillä Tuukkalan vanhat hautalöydökset ovat teillä tietämättömillä.

- Ennen vuotta 2009 hautoja ei kaivettu tieteellisesti ja tarkkaan. Osasta aineistosta on otettu
luut talteen, mutta esimerkiksi 1930 -luvulla löydetyistä ei ole otettu talteen kuin yhden vainajan luut. Me ei tiedetä missä luut ovat. Tämän vuoksi tarkkoja johtopäätöksiä on mahdoton vetää, Mikkola harmittelee.

Hammassärky oli rauta-ajalla kroonista. Uusien löydösten kautta voidaan kuitenkin vahvistaa käsitystä rauta-ajan rankasta arkielämästä. Esimerkiksi hammasten kiristys oli tavattoman yleistä.

- Kaikista haudoista, joissa oli hammasaineistoa havaittiin, että hammasmätää ja ientulehduksia on ollut ihmisillä paljon. Ne ovat jättäneet jälkensä jopa luuhun, eli elämä on ollut varmasti aika tuskaista. Vainajilla on ollut myös yhteenkasvaneita ja tosi pahasti kuluneita nikamia, eli työ on ollut tästä päätellen hyvin raskasta, Mikkola sanoo.
Lääketieteen kehittymättömyyden vuoksi myös luunmurtumien korjaaminen on ollut joissain tapauksissa omaleimaista.




- Yhden ruumiin reisiluu oli poikki ja se oli luutunut takaisin sivuttain. Se on varmasti ollut todella kivulias. Todennäköisesti murtumia on yritetty korjata alkeellisesti.
- Epäilen, että Tuukkalaa on käytetty koko 1200 -luku ja pitkälle 1300 -luvun puolelle, mutta me ei ole vielä saatu radiohiiliajoituksia, jotka antaisivat varmuuden hautojen ajoittumisesta rauta-kauden loppuun saakka ja mahdollisesti jopa keskiajan puolelle.

Mikkola olisi toivonut lisärahoitusta Tuukkalan ainutlaatuisen hautalöydön tutkimiseen.
- Kokonaiskuvan saaminen olisi ollut erittäin tärkeää. Tuukkalahan on jo yksi klassisista löytöpaikoista Suomessa. Merkittävästä aineistostahan on kyse jo nyt ainakin arkeologisesti. Uskon, että haudoilla on merkitystä valtakunnallisestikin, kun päästään asettamaan Tuukkalan löydöt isompaan kontekstiin.

Isompi konteksti tarkoittaa Tuukkalan tapauksessa väkivallan syitä ja mikkeliläisten esihistoriaa. Yksi mahdollisuus haudoista löydettyjen kalmojen väkivallan merkkeihin voi olla Karjalaan suuntautuneen kolmannen ristiretken tuoneet kahakat.
- Tuukkalasta ja mikkeliläisten esihistoriasta on hirvittävän paljon tulkintoja ja arvauksia ihan sieltä 1800 -luvun loppupuolelta asti. Nyt aletaan saada vähitellen vastauksia kysymyksiin, mutta katsotaan miten tutkimus tästä etenee, Mikkola sanoo.





OUDOT ILMIÖT TUUKKALASSA

Mikkelissä nuoreet kutsuvat yleisesti aluetta Moisioksi koska lähistöllä sijaitsee myös nyt suljettu Moision mielisairaala. Tähän tienooseen liittyen on monilla paikallisilla kertoa joko omakohtaisia kokemuksia tai muilta kuulemiaan kokemuksia. Alapuolelle liittämässäni videossa kuulette oman kertomukseni tapahtumista joista on kulunut jo noin kymmenen vuotta.

Tuukkalan kasarmit (Kalmisto sijaitsee pihapiirin vieressä tien toisella puolella) rakennettiin Venäjän vallan aikaan  vuonna 1883-86 ja olivat toiminnassa vuoteen 1956 saakka, täällä oli sijoitettuna ainakin 22. reservikomppania v. 1892 – 1912 sekä Mikkeliin sijoitettujen joukko-osastojen aliupseerikoulu v.1918 – 1958.  Tuukkalan kasarmi on sekä historiallisesti että alueellisesti merkittävä. Marsalkka Mannerheimkin ratsasti päämaja-aikoinaan usein Tuukkalan luonnonkauniissa maisemissa. Vieressä pari kuvaa kasarmialueesta ennen entisöintiä.







Tämän jälkeen toimi rakennuksessa Tuukkalan B-mielisairaala ja 1980 –luvulla sekin siirrettiin muualle jonka jälkeen sen vuokrasi 1990 –luvulla yksityinen hunajafirma joka toimi pari - kolme vuotta. Hunajafirman lopetettua rakennukset jäivät tyhjilleen ja vandalistit yrittivät jopa polttaakin yhden asuintalon siinä melkein onnistuen.













Alue siirtyi laman aikana Arsenalin omistukseen, jonka aikana ne rapistuivat entisestään. Kunnes v.2004 koko alue siirtyi yksityisten omistukseen, nyt rakennukset on entisöity uuden veroisiksi, alkuperäisen arkkitehtuurin säilyessä ennallaan.





  Nyt vanha kasarmi on herätetty henkiin. Rakennus on ulkoasultaan museoviraston säännösten mukaan saneerattu.














Vieressä kuva myös lähistöllä sijaitsevasta ja nykyään tyhjillään olevasta Moision mielisairaalasta. 







Porrassalmen ja Kyyhkylän alueen historia ulottuu satojen vuosien taakse. Asutusta täällä on ollut 600-luvulta lähtien. Hautaraunioista on löytöjä niin viikinkiajoilta kuin ristiretkien jäljiltä. Alueella muinoin asuneelta Kyyhkysen suvulta on periytynyt Kyyhkylä-nimi.
Kyyhkylän kuntoutuskeskuksen vieressä sijaitsee suojeltu rautakautinen muinaiskalmisto. Toinen kiinnostava historiallinen kohde on Porrassalmen vuoden 1789 taistelun muistomerkki, joka sijaitsee Kyyhkylän kohdalla Porrassalmen museotien varrella.

Kyyhkylän kartanon päärakennus on rakennettu 1856, ja sen mittava, mennyttä kunnioittava peruskorjaus valmistui 2005. Kartanon omistajat ja käyttötarkoitus ovat vaihdelleet vuosien varrella. Vuonna 1927 Vapaussodan Invalidien liitto osti kartanon ja perusti sinne invalidikodin. Vuonna 1970 kartano luovutettiin Sotainvalidien Veljesliitolle. Sen jälkeen kartano toimi Kyyhkylän invalidi- ja sairaskotina. Kun alueelle rakennettiin vuonna 1973 Kyyhkylän kuntoutussairaala, kartano yhdistyi osaksi kuntoutussairaalaa.
Nykyään kartano palvelee hotellina, juhlapaikkana ja tilausravintolana täydentäen ainutlaatuisella tyylillään Kyyhkylän palvelukokonaisuutta.

LOPPUPUHE

-KIRJOITTAMINEN KESKEN-


HUOM! Myöhemmin on tulossa dokumenttielokuvan muodossa video näihin asioihin liittyen!